perjantai 21. syyskuuta 2012

Tusina tassuparia ja Muusa

Päätin nyt kertoa sen mihin viittasin edellisessä, eli asian mikä on saanut talomme tuntumaan viisi kertaa pienemmältä. Mikä on tuonut mukanaan kirosanojen, siivoustalkoiden ja tuplaantuneiden pyykkipäivien lisäksi suunnattoman paljon lystiä. Minni- kissamme nimittäin toi meille kesällä oikean yllätyslahjan: viisi pienen pientä villarullaa. Palasin muistaakseni juuri viikon ulkomaanmatkalta kotiin. Pian sen jälkeen saunaan laitetusta pentulaatikosta löytyi viisi tuhisevaa nenää, kymmenen sirrisilmää ja tusina huteraa tassuparia. Tämä olikin meille ihan uutta, kotoamme ei ollutkaan ennen löytynyt näin montaa pikkuotusta. Mutta nyt löytyi.

Hienostunut Helmi- neiti tiirailee pihanurmen temmellystä kauempaa.

Kesäpäivät vierivät vierimistään. Pennut kasvoivat ihan huomaamatta. Muutaman päivän poissaolonkin jälkeen saattoi huomata pentujen jalkojen vahvistuneen, ja pienten pörrökarvojen peittämien pakettien rotevoituneen. Pian pentupörröt muuttuivat vähäsen vahvempaan turkkiin, ja silmien kirkas väri vaihtui aikuisempaan versioon. Talossamme alkoi kaikua huteran hiippailun sijaan kissaravien jytinä. Kaikki kuusi, emo mukaan lukien ryntäilivät päivästä toiseen taloamme ympäri. Pauke kuulosti aivan pikkuponien pehmustettujen kavioiden kapseelta puulattiaan. Ja sitten jonain päivänä ne hoksasivat monipuolistaa juoksenteluaan kiipeämällä verhoihin keikkumaan tai teroittamalla pikkuruisia kynsiään sohvannurkkaan.

Joku jännittävyys pörhistää pikkupojan hännän.
Pennut olivat äärettömän uteliaita ja kokeilunhaluisia. Joku niistä ehti aina livahtaa luvatta ulos tai jollekkin kissavapaalle alueelle jalkojemme välistä, kiivetä pöydälle työntämään pään vesikarahviin tai syömään salavihkaisesti koiralle tarjoillun herkkuaterian. Muusa olikin aina hirmuisen kärsivällinen ja ihan liiankin kiltti. Se ei murahtanut, jos joku pujotteli jaloissa tai roikkui kynsin hampain tuuheassa peppukarvaviidakossa. Ei ärähtänyt, vaikka ruokakupille työntyi jopa viisi ylimääräistä herkkusuuta. Väisteli vain ja vaihtoi paikkaa. Edes ulkona se ei hätyytellyt  sirkustemppujaan esittelevää ipanakatrasta. Joskus se yritti lähteä leikkiin mukaan, mutta sen hellimmätkin leikkiotteet kaatoivat kissat oitis kumoon lopputuloksena vinkulelumainen efekti. Se oli vähän niin kuin kömpelö jätti kääpiöiden hiekkalaatikolla.

Kotikorin kainalossa on veljesten turvallisin olla.
Mutta kaikesta tästä selvittiin, ja päällimmäiseksi jäi todellinen ilo. Nyt kissoja on enää yksi jäljellä. Tyypit katosivat kotoamme pikku hiljaa. Ensimmäinen pariskunta lähti Vantaalle, seuraava yksilö Lievestuoreelle. Viimeisin lähtöläinen päätyi ensimmäisten tapaan pääkaupunkiseudulle, ja tälle viimeiselle villahousulle on koti valmiina Savonlinnassa. Niin ne kaikki vaan lähtevät maailmalle.

Taaempana Maaoravaksi kutsuttu, Miskaksi ristitty pojan kloppi. Edessä Lievestuoreen heppu.
Oli tuo koko prosessi, ja kattikultien varttuminen kyllä aivan verraton piristysruiske meille, Muusalle sekä tietysti myös Minnille itselleen, mutta pian nuo kaksi vanhusta jäävät taas kahdestaan ilahduttamaan arkeamme entisten tapojensa mukaan. Toisaalta ehkä ihan hyväkin, hermolepoa tiedossa.. (:

2 kommenttia:

  1. Pakko tulla erikseen kehumaan, on nimittäin yksi kauneimmista ulkoasuista teillä! Liityin lukijakuntaanne :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau mikä kommentti, tuommoinen kyllä lämmittää mieltä. Tosi kiva kuulla, että tykkäät. (: Ja kiitos nykyisestä ulkoasustahan kuuluu Roosalle (http://murunlauma.blogspot.fi/).

      Toivottavasti saatte blogistamme tarpeeksi irti, sillä en postaile kovinkaan usein. Ja tervetuloa vielä joukkoon!

      Poista