Aloitin blogin kirjoittamisen kesällä 2009. Aluksi postaukset olivat erittäin lyhyitä, päivityksen omaisia kirjoituksia sisältäen ehkä yhden tai kaksi onnettoman pienen valokuvan. Ensin tarkoitukseni oli vain kirjata tekemisiämme muistiin, mutta myöhemmin aloin raapustella tekstejä hieman vapisevin sormin odottaen jännityksellä ensimmäistä lukijaa. Ja jossain vaiheessa odotus palkittiin. Huomasin saaneeni ensimmäisen uskalikon, ja sisälläni alkoi pulppuilla valtava innostus. Olin tehnyt jotain oikein, joku haluaa seurata blogiamme ja ensimmäisen rotukoirani touhuiluja. Huippua!
Niimpä jatkoin kirjoittamista. Opiskelin yläasteen ja jatkoin lukioon. Ulkoasu uudistui. Uusia lukijoita kolahteli tilillemme harvakseltaan, yksi kerrallaan. Ja jokainen niistä ilahdutti. Nyt teitä vakituisia seuraajia on 12, kiitos siitä. Jaksatte roikkua menossamme mukana, vaikka tahti hieman verkkaista onkon. Minusta ei nimittäin ole harvase päivä merkkaamaan tekemisiämme ylös. Tapani on pitää pystyssä rentoa päiväkirjaa, ei napakkaa treenimuistiota. Haluaisin myös jatkossa kuvata teille enemmän. Pyrin siis laadukkaisiin ja harkittuihin postauksiin. Toivottavasti te saatte sitä mitä haluatte ja minä sen mitä tavoittelen.
Sieltä lukiosta suuntasin sitten kesken kiemuraisen, kolmivuotisen opintaipaleen kohti uusia tuulia. Täällä sitä nyt ollaan. Minulle uudistus on aivan valtavan hyvä juttu, mutta te ette taida saada ainakaan entistä enempää luettavaa. Valitan.
Kesä meni ihan hujauksessa ohi. Siitä kesästä minun piti luoda aivan erityinen, mielettömän upea ja tapahtumarikas kesä. Noiden suunnitelmien kera sukelsin suloiseen suveen. Olihan se hieno. Mutta erittäin lyhyt, vuosi vuodelta vain lyhyempi ja lyhyempi. Melkein unohdin Muusan kanssa puuhailun, ja juhannuksesta eteenpäin agilityrintamallakin hiljeni täysin. Ryhmämme jäi tauolle ja minä pohdiskelemaan tämän harrastuksemme jatkoa. Olin epävarma silloisesta nykytilanteesta, mutta niin myös kauempana killuvasta vaihtoehdosta eli toisesta treeniryhmästä. Mielessäni pyöri kysymys seuran vaihtamisesta. Otin toiseen seuraan yhteyttä, menin kokeilemaan sujuvuuttamme yhteen poppooseen, vedimme homman ihan penkin alle ja vajosin epätoivoiseen häpeään. Huh huh. No aina ei voi voittaa. Olin meilaillut tuon kyseisen treeniryhmän vetäjän kanssa jo aiemmin tilanteestamme. Kerroin etten tunne pääsevämme eteenpäin, ja luettelin lukuisat agiradoillemme ripotellut ongelmat. Sain kuitenkin epäonnistuneista tutustumistreeneistämme lohdutusta. Ohjaaja sanoi haahuilumme jälkeen, että eihän se nyt niin kamalalta näyttänyt. Jaa kiitos. No ei se kyllä sujunutkaan.
Jäin pohtimaan tätä vaihtoasiaa itsekseni ja silloin kuvioihin astui nämä muutokset. En ollut varma mitä tekisin omien opiskelujeni kanssa, ja pulma imi itseensä kaiken aikani. Pari viikkoa sitten sain aiemmalta agiohjaajaltani viestin. Kysymyksen siitä, olenko tulossa lainkaan treeneihin, kun minua ei ollut näkynyt enkä ollut ilmoittanut yhtikäs mitään. Hitto, unohdin koko agilityasian ihan tyystin. Unohdin myös vastata viestiin ja asia jäi roikkumaan. Niin se tekee edelleen. En saa päätetyksi missä jatkan, ja miten jatkan. Arvon kahden seuran ja eri kouluttajien välillä. Ilmapiiri, ohjaajat, koulutustilat ja sijainti, esteiden laatu, aktiivisuus, opetuksen laatu.. Seuroissa on puolensa ja puolensa, enkä tiedä näenkö ruohon aidan takana vihreämpänä kuin se todellisuudessa onkaan. Jään kylpemään näihin kysymyksiin.
Ja teille, rakkaat lukijamme voisin sanoa pari sanasta. Älkää hermostuko, jos en kirjoittele. Nytkin postaus lappalaisleiristä vuosimallia 2012 uupuu, kuviakaan sieltä ei juuri ole. Myös yksi suuri, taloamme täyttänyt asia on jäänyt kertomatta. Ne tulevat tai sitten eivät. Ehkä piankin ehkä ei. Sitä kuvamäärän lisäystäkään en osaa luvata ja ulkoasunuudistuksen kaipuu taitaa jäädä tässä vaiheessa taka-alalle. Mutta yhden asian voin kuitenkin heittää, en halua sulkea blogimme ovia täysin, vaikka elomme lähinnä pelkkää taukoilua onkin. Pysykää siis kaikesta huolimatta kyydissä!
Muusa Koiranetissä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti