Kesäisen illan lempeä lämpö

Tein ensimmäisen videoni- tässä siis pientä kesäfiilistelyä ja kaksikon touhuilua, nauttikaa!

Muusa & Huisi 2013 from Bea on Vimeo.

Huisin hauskaa

Blogimme on ollut talviunilla aina sieltä viime syyskuusta tänne kesäkuun ensimmäisiin päiviin. En pahoittele. Tämä vain on asia, joka jää kaiken muun jalkoihin ja nyt päivät ovat täyttyneet siitä sun tästä. Voi olla että tämä saa jäädä samantien myös kesälomille, mutta ensin esittelen uuden pikkuisemme. Eli pikkuherra nimeltään Huisi. Hassun hauska veijari, pieni karhunpoika. Sen pidemmittä puheitta muutama kuva.

Parivaljakko sopeutui toisiinsa pikku hiljaa. Nyt pienikin alkaa olla jo tarpeeksi roteva ja noheva yhteiseen hippasteluun. Nykysääntö noiden kohdalla on tietenkin, mikäs muukaan kuin "mitä iso edellä sitä pieni perässä"- niin hyvässä kuin pahassa. Tosin tihutyöt kyllä unohtuvat molempien tuhistessa kylki kyljessä nokosilla hiekkamaahan kaivetussa, varjoisassa kuopassa piilossa auringolta tai kahden karvakerän tullessa iloisesti moikkaamaan omakotitalon pihassa.

Poju täytti juuri viisi kuukautta. Kenkiä se kuljettaa, ja lattiantasalle jätetyt pikkutavarat häviävät parempiin suihin alta aikayksikön. Television kaukosäädin saattaa löytyä eteisestä ja päiväkylvyt otetaan mieluiten kissan hiekkalaatikossa. Jonain kauniina päivänä kissanhiekka vaihtui kalanperkeisiin, ja voi sitä hajua. Kissalle jää ruokakuppiin jäljelle vain rippeet jos niitäkään, ja sisälle tullessaan se saa tervetuliaisiksi ajojahdin sängyn alle. Ja vielä nykyisinkin talossamme saattaa aamun unihiekat silmissään kävellä märkään lätäkköön, kerran jopa heräsin sellaiseen sängyssäni.

Ah tätä auvoa!

Tusina tassuparia ja Muusa

Päätin nyt kertoa sen mihin viittasin edellisessä, eli asian mikä on saanut talomme tuntumaan viisi kertaa pienemmältä. Mikä on tuonut mukanaan kirosanojen, siivoustalkoiden ja tuplaantuneiden pyykkipäivien lisäksi suunnattoman paljon lystiä. Minni- kissamme nimittäin toi meille kesällä oikean yllätyslahjan: viisi pienen pientä villarullaa. Palasin muistaakseni juuri viikon ulkomaanmatkalta kotiin. Pian sen jälkeen saunaan laitetusta pentulaatikosta löytyi viisi tuhisevaa nenää, kymmenen sirrisilmää ja tusina huteraa tassuparia. Tämä olikin meille ihan uutta, kotoamme ei ollutkaan ennen löytynyt näin montaa pikkuotusta. Mutta nyt löytyi.

Hienostunut Helmi- neiti tiirailee pihanurmen temmellystä kauempaa.

Kesäpäivät vierivät vierimistään. Pennut kasvoivat ihan huomaamatta. Muutaman päivän poissaolonkin jälkeen saattoi huomata pentujen jalkojen vahvistuneen, ja pienten pörrökarvojen peittämien pakettien rotevoituneen. Pian pentupörröt muuttuivat vähäsen vahvempaan turkkiin, ja silmien kirkas väri vaihtui aikuisempaan versioon. Talossamme alkoi kaikua huteran hiippailun sijaan kissaravien jytinä. Kaikki kuusi, emo mukaan lukien ryntäilivät päivästä toiseen taloamme ympäri. Pauke kuulosti aivan pikkuponien pehmustettujen kavioiden kapseelta puulattiaan. Ja sitten jonain päivänä ne hoksasivat monipuolistaa juoksenteluaan kiipeämällä verhoihin keikkumaan tai teroittamalla pikkuruisia kynsiään sohvannurkkaan.

Joku jännittävyys pörhistää pikkupojan hännän.

Pennut olivat äärettömän uteliaita ja kokeilunhaluisia. Joku niistä ehti aina livahtaa luvatta ulos tai jollekkin kissavapaalle alueelle jalkojemme välistä, kiivetä pöydälle työntämään pään vesikarahviin tai syömään salavihkaisesti koiralle tarjoillun herkkuaterian. Muusa olikin aina hirmuisen kärsivällinen ja ihan liiankin kiltti. Se ei murahtanut, jos joku pujotteli jaloissa tai roikkui kynsin hampain tuuheassa peppukarvaviidakossa. Ei ärähtänyt, vaikka ruokakupille työntyi jopa viisi ylimääräistä herkkusuuta. Väisteli vain ja vaihtoi paikkaa. Edes ulkona se ei hätyytellyt  sirkustemppujaan esittelevää ipanakatrasta. Joskus se yritti lähteä leikkiin mukaan, mutta sen hellimmätkin leikkiotteet kaatoivat kissat oitis kumoon lopputuloksena vinkulelumainen efekti. Se oli vähän niin kuin kömpelö jätti kääpiöiden hiekkalaatikolla.

Kotikorin kainalossa on veljesten turvallisin olla.

Mutta kaikesta tästä selvittiin, ja päällimmäiseksi jäi todellinen ilo. Nyt kissoja on enää yksi jäljellä. Tyypit katosivat kotoamme pikku hiljaa. Ensimmäinen pariskunta lähti Vantaalle, seuraava yksilö Lievestuoreelle. Viimeisin lähtöläinen päätyi ensimmäisten tapaan pääkaupunkiseudulle, ja tälle viimeiselle villahousulle on koti valmiina Savonlinnassa. Niin ne kaikki vaan lähtevät maailmalle.

Taaempana Maaoravaksi kutsuttu, Miskaksi ristitty pojan kloppi. Edessä Lievestuoreen heppu.

Oli tuo koko prosessi, ja kattikultien varttuminen kyllä aivan verraton piristysruiske meille, Muusalle sekä tietysti myös Minnille itselleen, mutta pian nuo kaksi vanhusta jäävät taas kahdestaan ilahduttamaan arkeamme entisten tapojensa mukaan. Toisaalta ehkä ihan hyväkin, hermolepoa tiedossa.. (:

Katse eteenpäin ja koirailut katkolle

Arvostan lukijoitamme aivan valtavasti.

Aloitin blogin kirjoittamisen kesällä 2009. Aluksi postaukset olivat erittäin lyhyitä, päivityksen omaisia kirjoituksia sisältäen ehkä yhden tai kaksi onnettoman pienen valokuvan. Ensin tarkoitukseni oli vain kirjata tekemisiämme muistiin, mutta myöhemmin aloin raapustella tekstejä hieman vapisevin sormin odottaen jännityksellä ensimmäistä lukijaa. Ja jossain vaiheessa odotus palkittiin. Huomasin saaneeni ensimmäisen uskalikon, ja sisälläni alkoi pulppuilla valtava innostus. Olin tehnyt jotain oikein, joku haluaa seurata blogiamme ja ensimmäisen rotukoirani touhuiluja. Huippua!

Niimpä jatkoin kirjoittamista. Opiskelin yläasteen ja jatkoin lukioon. Ulkoasu uudistui. Uusia lukijoita kolahteli tilillemme harvakseltaan, yksi kerrallaan. Ja jokainen niistä ilahdutti. Nyt teitä vakituisia seuraajia on 12, kiitos siitä. Jaksatte roikkua menossamme mukana, vaikka tahti hieman verkkaista onkon. Minusta ei nimittäin ole harvase päivä merkkaamaan tekemisiämme ylös. Tapani on pitää pystyssä rentoa päiväkirjaa, ei napakkaa treenimuistiota. Haluaisin myös jatkossa kuvata teille enemmän. Pyrin siis laadukkaisiin ja harkittuihin postauksiin. Toivottavasti te saatte sitä mitä haluatte ja minä sen mitä tavoittelen.

Sieltä lukiosta suuntasin sitten kesken kiemuraisen, kolmivuotisen opintaipaleen kohti uusia tuulia. Täällä sitä nyt ollaan. Minulle uudistus on aivan valtavan hyvä juttu, mutta te ette taida saada ainakaan entistä enempää luettavaa. Valitan.

Kesä meni ihan hujauksessa ohi. Siitä kesästä minun piti luoda aivan erityinen, mielettömän upea ja tapahtumarikas kesä. Noiden suunnitelmien kera sukelsin suloiseen suveen. Olihan se hieno. Mutta erittäin lyhyt, vuosi vuodelta vain lyhyempi ja lyhyempi. Melkein unohdin Muusan kanssa puuhailun, ja juhannuksesta eteenpäin agilityrintamallakin hiljeni täysin. Ryhmämme jäi tauolle ja minä pohdiskelemaan tämän harrastuksemme jatkoa. Olin epävarma silloisesta nykytilanteesta, mutta niin myös kauempana killuvasta vaihtoehdosta eli toisesta treeniryhmästä. Mielessäni pyöri kysymys seuran vaihtamisesta. Otin toiseen seuraan yhteyttä, menin kokeilemaan sujuvuuttamme yhteen poppooseen, vedimme homman ihan penkin alle ja vajosin epätoivoiseen häpeään. Huh huh. No aina ei voi voittaa. Olin  meilaillut tuon kyseisen treeniryhmän vetäjän kanssa jo aiemmin  tilanteestamme. Kerroin etten tunne pääsevämme eteenpäin, ja luettelin lukuisat agiradoillemme ripotellut ongelmat. Sain kuitenkin epäonnistuneista tutustumistreeneistämme lohdutusta. Ohjaaja sanoi haahuilumme jälkeen, että eihän se nyt niin kamalalta näyttänyt. Jaa kiitos. No ei se kyllä sujunutkaan.

Jäin pohtimaan tätä vaihtoasiaa itsekseni ja silloin kuvioihin astui nämä muutokset. En ollut varma mitä tekisin omien opiskelujeni kanssa, ja pulma imi itseensä kaiken aikani. Pari viikkoa sitten sain aiemmalta agiohjaajaltani viestin. Kysymyksen siitä, olenko tulossa lainkaan treeneihin, kun minua ei ollut näkynyt enkä ollut ilmoittanut yhtikäs mitään. Hitto, unohdin koko agilityasian ihan tyystin. Unohdin myös vastata viestiin ja asia jäi roikkumaan. Niin se tekee edelleen. En saa päätetyksi missä jatkan, ja miten jatkan. Arvon kahden seuran ja eri kouluttajien välillä. Ilmapiiri, ohjaajat, koulutustilat ja sijainti, esteiden laatu, aktiivisuus, opetuksen laatu.. Seuroissa on puolensa ja puolensa, enkä tiedä näenkö ruohon aidan takana vihreämpänä kuin se todellisuudessa onkaan. Jään kylpemään näihin kysymyksiin.

Ja teille, rakkaat lukijamme voisin sanoa pari sanasta. Älkää hermostuko, jos en kirjoittele. Nytkin postaus lappalaisleiristä vuosimallia 2012 uupuu, kuviakaan sieltä ei juuri ole. Myös yksi suuri, taloamme täyttänyt asia on jäänyt kertomatta. Ne tulevat tai sitten eivät. Ehkä piankin ehkä ei. Sitä kuvamäärän lisäystäkään en osaa luvata ja ulkoasunuudistuksen kaipuu taitaa jäädä tässä vaiheessa taka-alalle. Mutta yhden asian voin kuitenkin heittää, en halua sulkea blogimme ovia täysin, vaikka elomme lähinnä pelkkää taukoilua onkin. Pysykää siis kaikesta huolimatta kyydissä!

Koirakuvaustyöpaja Mikkelissä 15.9.2012

Helsinkiläinen valokuvaaja, Nani Härkönen on nyt tulossa Mikkelin Elomaan talolle pitämään Kuono ja tassu- koirakuvaustyöpajaa lauantaina 15.9.2012 klo 10-18. 

Työpajan hinta 120 euroa (varausmaksu 50 €) sisältää opetuksen, materiaalit, aamu- ja iltapäiväkahvit/teet ja kevyen lounaan. Ilmoittaudu kaverisi kanssa hintaan 110 € / hlö!
Mukaan mahtuu 15 koirien valokuvaamisesta innostunutta! (Työpaja toteutuu, kun o

sallistujia on vähintään seitsemän (7). Ilmoittautuminen sulkeutuu 30.8.2012.)

Jatkoimme ilmoittautumisaikaa hieman, vielä tämä viikko aikaa ilmoittautua. Pidä kiirettä!

Seuraavana päivänä on vielä mahdollisuus kuvauttaa oma koiransa. Muotokuvaus on koirakuvauspäivässä maksuton. Asiakas maksaa ainoastaan valitsemistaan tuotteista. Ei ostopakkoa.

Ilmoittautumiset ja tiedustelut kuonojatassu@naniannette.fi tai 050 565 8421 / Nani

Tervetuloa!

Ps. Levitättehän sanaa työpajasta sekä sunnuntain kuvauspäivästä myös tutuillenne, jotta saamme tämän koiramaisen viikonlopun pystyyn. (:

Se odotettu

Ensimmäinen vuosi uudessa opiskelupaikassa on nyt takana; ensimmäinen opusten, tenttien ja monimutkaisten matemaattisten kaavojen vuosi. Tosin pessimistisesti ajateltuna minulla on vielä muutama samanlainen tiedossa, ellen sitten keksi jotain aivan uutta ja erilaista. Olen nimittäin joissain asioissa todella lyhytjännitteinen ihminen. Olen kyllä innokkaana keksimässä uusia innovaatioita ja ideoita, mutta arjen puurtaminen ilman mitään sen suurempaa päämäärää ei ikinä riitä pitämään mielenkiintoani yllä. Jatkuvasti jostain pitäisi pompahdella jotakin piristävää, jotta jaksaisin pidellä kiinni esimerkiksi opiskelurutiinien reunasta. Nyt saan kuitenkin odotetusti (ja ansaitusti) levähtää hetken. Aiemmin päivällä kevyt koulun päättäijäistapahtuma hujahti leppoisasti ohi, sali oli täynnä koeviikosta vapautuneiden rentoutta sekä suunnatonta iloa ensimmäisestä kesälomapäivästä.

weheartit.com

Koitankin nyt löytää näille vapaaviikoille sopivasti soljuvan rytmin uuden ja innostavan kesätyön, koirapuuhailujen, reissuillun sekä ihan lomailun ja rentoilun väliltä. Tiedossa on mukava kesä: haastavaa feissausta, rentoa aikaa ystävien kanssa, matkustelua myös kotinurkkia kauemmas sekä tietysti Muusa. Sen kanssa aion suunnata ainakin vuotuiselle lappalaisleirille, tällä kertaa ystävän ja hänen koiransa kanssa. Myös toinen koiraleiri on harkinnassa ja tavalliseen tapaan jonkun verran agitreenejä.

Hyvällä tavalla täysi kesä siis, mahtavaa!

Tunnustuksia, paljastuksia

Noniin, tulihan se meillekkin vihdoin viimein. Eli tässä olisi nyt tälläistä matskua tällä kertaa.

Tunnustuksen saaneen pitää:

1. Kiittää tunnustuksen antajaa

2. Antaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle

3. Ilmoittaa näille kahdeksalle tunnustuksesta

4. Kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään

Ja sitten niitä tunnustuksia..

Kiitos Roosa lämpimästi tästä tunnustuksesta, tässähän se kätevästi leviää eteenpäin. Siispä suon tämän ilon myös parin muun karvakerän omistajalle. Henna ja Hanna saakoon tämän kunnnian. Enempää tuttuja tunnustautumattomia bloggaajia en nyt tähän hätään keksi, mutta jokainen muukin tehköön tämän halutessaan.

1. Olen yleisesti ottaen tosi laiska ihminen ja luistan lenkkeilystä aivan liian usein samalla tekosyyllä: "Onhan se meidän pihamme melko kookas, onhan siellä puuhattavaa.." Tiedän kyllä ettei se riitä alkuunkaan, mutta joku siinä vain on niin vaikeaa. Kaikkea muuta aktivointia ja temppuilua on kyllä kertynyt tosi runsaasti.

2. Asian toinen puoli taas on se, että jos innostun jostain, innostun siitä sitten oikein kunnolla. Tuota samaista lenkkeilyesimerkkiä käyttäen: jos innostun, saatan käydä montamonta päivää peräkkäin tosi pitkillä kävelyillä ja puuhata monenmoista muuta pihalla.

3. Minua ihan hävettää miettiä kuinka huolettomasti hankimme Muusan. En vaihtaisi koiraamme mihinkään, mutta monta virhettä tuli kyllä tehtyä. Ensimmäiseksi: emme tutustuneet kasvattajiin riittävästi, kyseinen kasvattaja vain tuli vastaan ihan muuta kautta. Toiseksi, emme tutkineet kyseisen pentueen vanhempia emmekä edes pentua sen kummemmin. Tekniikkana taisi olla lähinnä tämä: "Oijoi, voi kuinka lutunen pikkukaveri! Se on selvästi meidän pentumme." Olisi kannattanut myös kertoa mitä kaikkea tulen harrastelemaan koiran kanssa.

4. Emme tajunneet terveysasioistakaan hirmuisen hyvin alussa, mutta tässä asiassa emme luojan kiitos tehneet mitään kamalia virheitä pelkän tietämättömyyden takia.

5. Ihan totta, nämä pari viimeistä ovat todella suuria ja tärkeitä asioita, mutta Muusasta on kasvanut oikein kelpo kaveri kaikesta huolimatta. Taidan myös jotenkin tiedostamattomasti hyvittellä Muusalle tehtyjä virheitä. Olen ainakin ihan järjettömän tarkka kaikesta koiraamme liittyvässä, kaiken pitää mennä oikein ja juuri niin kuin olen suunnitellut.

6. Olen oppinut valtavasti uutta näiden, lähes neljän vuoden, aikana ja opin jatkuvasti lisää. Mahdollisen seuraavan koiran kohdalla olen ainakin rekkalastillisen verran viisaampi.

7. Joskus harkitsen paketoivani Muusan laatikkoon ja lätkäiseväni paketin päälle vaikkapa Siperian osoitteen. Tämähän johtuu ihan vain siitä, että ärsytys tuntuu nousevan aika helposti pintaan, jos Muusan tilapäinen murkkuvaihe iskee päälle. No ehkä sitä vikaa on hitusen minussa itsessänikin.. Mutta tämänkin luulen kyllä kehittyneen roimasti entisestä.

8. Yksi jäljellä, hmm.. Tutkailin juuri muiden raapustamia tunnustushässäköitä ja melkein jokainen on kirjoittanut enimmäkseen karvakuonojensa tavoista. Minä siis kai käsitin tämän jokseenkin väärin ja kirjoitin oikeastaan vain omasta näkökulmastani, hups. No kerrotaan lopuksi vaikka, että Muusa vääntäytyy usein kurreasentoonsa saadakseen suunsa niin sanottuna makeaksi, mutta juusto sille ei ole ikinä kelvannut. (Eikä muuten myöskään kissalapsellemmekaan!) Muusa on myös äärimmäisen ihmisrakas: lähes kenen vain lähestyessä, se alkaa heiluttaa vimmatusti (tällä hetkellä hyvin onnetonta) häntäänsä. Kaveri on myös hulluna hanskoihin.

Huh, siinä kaikki. Kuitti!