Illalla siis saavuimme iki-ihanaan Hankoon. Hankoon, joka on vienyt sekä minun että äitini sydämet. Pitsihuvilat, kylpyläpuiston alue, hiekkarannat, kalliot, meri ja se jonkunlainen ulkomaisuuden tuntu saavat meidän palaamaan sinne joka kesä uudelleen. Niin myös tänä kesänä. Kaikki kolme päivää meni hurjan nopeasti, mutta aika oli sitäkin mukavampaa. Kävelimme Muusan kanssa kahdestaan huviloiden välissä mutkittelevilla teillä, kurkistelimme pensasaitojen välistä vehreille pihoille, kiipesimme vesitornille, istuimme lummelammen laiturilla.. Mutta kaikista ihanin kävelyretki taisi kuitenkin olla viimeisenä iltana. Olimme juuri äitini kanssa olleet iltauinnilla sadepisaroiden piiskatessa merenpintaa ja tämän jälkeen lähdin Muusan kanssa ulkoilemaan. Yleensä tälläisestä ilmasta kirsuaan nyrpistävä neiti ei välittänyt vaikka sade kasteli turkin eikä vaikka tassut upposivat vesilammikoiden pinnan alle. Se tuntui vain nauttivan. Ja niin päätin myös minä nauttia. Mitä se oikeastaan haittaa vaikka vaatteet kastuvat ja hiukset liimautuvat poskiin. Kannattaa vain olla iloinen esimerkiksi siitä, kuinka mukavaa hämärässä on nähdä valojen tuikkivan talojen ikkunoista. Siitä tulee niin kotoisa olo.
Näin syksyn tullessa kannattaakin lähteä sateiselle lenkille kerrankin iloisin mielin ja katsella millaisia ilonaiheita ympärillä näkyykään eikä vain harmitella harmaata säätä ja piakkoin tulevaa talvea.
Kaiken tämän ihanuuden lisäksi loppukesän Hanko-matka sai kuitenkin mieleen myös uhkaavasti päälle painavan arjen. Ensi viikko nimittäin tuo tullessaan viimeisten alkeisagien lisäksi myös tiistaina alkavan koulun. Täyttäisin almanakkani mieluummin treeneillä ja kaikenkarvaisilla koirapuuhilla kuin uuden opiskelupaikan kursseilla ja työpäivillä. Huhhuh, mitenköhän aikani tulee riittämään..
Muusa Koiranetissä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti